Opiskeluaikoina pelasimme kerran ympäristöjohtamisen kurssilla fish banks-nimistä peliä. Siinä opiskelijoiden muodostamat ryhmät yrittivät tietyn alkupääoman avulla päästä mahdollisimman hyvään lopputulokseen. Myös laina oli mahdollisuus liiketoiminnan kasvattamiseen. Kyse oli toimintastrategiasta. Alkupääoman avulla jokainen ryhmä pystyi hankkimaan aluksia (matalan ja syvänveden), joita merelle sijoittamalla (satama, rannikko ja aava) pyrittiin saamaan kalastustuottoa mahdollisimman todennäköisesti. Sattuma (eli tietokoneohjelma) määräsi, kuinka paljon kukin ryhmä sai kaloja (eli tuottoa) kunakin vuonna (eli kierroksena).

Kurssi koostui diplomivaihettaan aloittelevista ympäristöjohtamisen opiskelijoista. Kilpailuvietti vei vallan joka ikisestä. Jokainen ryhmä strategioi vain sisäisesti voittoa tavoitellen. Arvata saattaa, ettei mennyt montakaan vuotta, kun kalansaaliit romahtivat ylikalastuksen seurauksena. Yksi toisensa jälkeen ryhmät ajautuivat konkurssiin ja tippuivat pois pelistä. Loppujen lopuksi myös niin sanottuun voittoon kirinyt ryhmä kohtasi ankean lopun. Kalansaaliit ehtyivät ja laivat piti jättää satamaan. Kovan kasvun vauhdittamat lainat erääntyivät syöden vähäisenkin jäljellä olevan pääoman. Loppu tuli pikemmin kuin nopeasti. Kuulostaako tutulta?

Peli noudatteli aivan normaaleja liiketoiminnan kaaria. Samalla tavalla se menee laajemmassakin mittakaavassa, luentosalin seinien ulkopuolella. Peli loppuu, kun luonnonvarat ehtyvät. Silloin ei näennäisellä voitolla ole minkään valtakunnan merkitystä.

Pelissämme virhe tapahtui strategiatasolla. Jokainen ryhmä strategioi vain sisäisesti omien alustensa, rahojensa ja kalojensa rajaamassa viitekehyksessä. Jokainen ryhmä pyrki parhaaseen mahdolliseen tulokseen omilla resursseillaan. Kukaan ei ottanut huomioon, että liittoutumalla ja yhteistyötä tekemällä riskiä olisi saatu jaettua. Yhdenkään ryhmän ei olisi tarvinnut tulla satamaan tyhjin käsin. Lisäksi neuvottelemalla olisi voitu säätää kalastuksen määrä kestävälle tasolle, jolloin kalakannat olisivat kestäneet kalastuksen ja jokainen ryhmä olisi voinut saada tuloa varmasti ja jatkuvasti. Ei ehkä huippusaaliita, mutta varmoja.

Oikeassakin elämässä yrityksien tulisi huomioida tiimissä toimimisen kiistattomat edut. En puhu nyt verkostoitumisesta sínänsä, vaan tiimiyrittämisestä. Siis yksittäisten yritysten yhteen hiileen puhaltamisesta. Yritykset voivat jakaa esimerkiksi toimistotilan, jakaa näin kiinteiden kustannusten nostamaa riskiä ja toimistoinfran ja tarvikkeiden aiheuttamaa ympäristökuormaa. Yritykset voivat jakaa osaamista, jolloin kenenkään ei tarvitse lähteä esimerkiksi myyntitapaamisista tyhjin käsin, kun suosittelua tapahtuu puolin ja toisin. Koko toimiala yleensä hyötyy siihen kohdistuvan mielenkiinnon kasvusta. Voisiko markkinoinnissa käyttää yhteistyötä? Oman edun tavoittelun sijaan jaetaan riskiä, mutta myös tulospotentiaalia.

Näkisin tiimiyrittäjyydessä suurta potentiaalia mm. eri ydinosaamista tarjoavien, mutta toisiaan tiukasti tarvitsevien yritysten kesken. Tiimillä pystytään rakentamaan myös kestävämpiä asiakassuhteita, kun asiakkaalle pystytään vilpittömästi suosittelemaan hänen tarvitsemaansa, myös itse testattua palvelua tiimiyrittäjäkaverilta. Suosittelu on markkinointikeinoista paras, ihminen on yhä sosiaalinen otus ja uskoo kaveria mieluummin kuin kylmää esitettä postiluukussa. Keiden kanssa sinä toimit läheisesti? Voisiko yhteistyötä syventää edelleen ja jakaa siten rajallisia resursseja hiukan kestävämmin?