Resurssipulaan kilpistyvät toimialariippumattomat ongelmat nyky-yhteiskunnassa. Suurin murheenkryyni on luonnollisesti rahan puutos, sillä raha tuo valtaa, ja valta pyörittää maailmaa. Niin yksilöt kuin yhteisötkin tarvitsevat pelimerkkejä toimiakseen, aivan samoin kuin kaikesta toiminnasta syntyy ympäristövaikutuksia. Ympäristövaikutuksilla on siis nopeasti pääteltynä selvä syy-seuraussuhde rahan käytön, yleisemmin resurssien käytön kanssa.

Cleantech tarjoaa ympäristöä säästävää teknologiaa. Paremmalla ja parhaimmalla nykyaikaisella tekniikalla siis pyritään säästämään resursseja ja rahaa. Myöskin ympäristövastuullisempi toiminta on pääosiossa, mutta kysymys kuuluu, kuinka pitkälti ympäristöystävällisyys on arvo sinänsä, ja kuinka suurelta osin se on arvokasta etenkin välillisesti siitä saadun imagohyödyn ja siten kasvaneen liiketoiminnan kautta? Tähän mennessä kun kasvava kulutus syö jatkuvasti saavutetut hyödyt. Cleantech ja ympäristöä säästävät toimenpiteet saavat kokonaisvaikutukset laskuun vain kulutuksen todelliseen vähenemiseen yhdistettynä. Sormi pystyssä saarnaamalla maailma ei pelastu, sillä ahkerimmat kuluttajat ovat useinmiten niitä, joilla on tarkat käsitykset oikeuksistaan kunnolliseen elämään (=lue: yltäkylläiseen) ja etenkin siihen, kuinka maailmaa ei pelasteta.

Ihmiskunta on historian hämäristä kommunikoinut tarinoiden voimalla. Juttelin nykyisestä resurssipulasta mummoni kanssa tavallisella arkisella lounaalla. Häntä alkoi kamalasti naurattaa, ja hän kertoi tarinan.

15-vuotiaana mummo sai valita, lähteekö piiaksi naapuritaloon vai kaupunkiin oman onnensa nojaan. Piian ura tiedettiin jo, joten mummo oli katsonut parhaimmaksi lähteä kaupunkiin. Mukaan sai vain päällä olevat vaatteet ja rahan menolippua varten. Enempää ei ollut antaa. Työpaikka löytyi nöyrästi kysymällä, ja sitä myöten asiat alkoivat järjestyä. Työnteko piti lämpimänä ja ajatukset kasassa, vaikka varaa oli syödä vain kerran päivässä ja asumuksena oli pitkään puutalon varastosiipi, jossa maa näkyi lattialautojen välistä ja katto vuosi niin, että lasten sänkyjä piti siirtää vähän väliä sateella, että saivat pitää petinsä kuivana.

Nyt asiat ovat mallillaan, ja mummo sanoo eläneensä onnellisen elämän, mutta myöntää työnteon olleen ratkaisu moneen asiaan. Häntä kuitenkin vähän hymyilyttää nykyinen puhe puutteesta, resurssipulasta ja nokian mahdollisesti työttömistä insinööreistä, joiden tukiverkkoa rakennetaan jo ennen varsinaista työttömyyden realisoitumista. Hän on aina onnistunut elättämään perheensä ja hoitanut raha-asiat kunnialla; jos mitä hän naisen elämässä painottaa, niin sitä että oma työ pitää olla ja oma palkka. Ainakin minun kantiltani katsottaessa kovasta elämästä huolimatta mummo tähdensi, että kaupunkiin lähtö oli alunperin oma valinta ja että töitä on aina riittänyt, kun on kysynyt ja ollut valmis tekemään.

En tarkoita kirjoituksellani sitä, että paluuta entisaikojen kurjuuteen olisi syytä edistää. Tarina kertoo esimerkin siitä, että käsitykset kunnollisesta elämästä ovat kiinni katsojan näkökulmasta hyvin voimakkaasti. Kokonaiskulutuskäyttäytymiseen on tultava muutos, jotta primääriset resurssit, eli luonnonvarat , riittäisivät takaamaan kunnollisen elämän myös jälkipolville. Naiivi usko kansainvälisesti sitovaan ilmastosopimukseen edistää "sit kun"-ajattelua: sitovat päästömääräykset astuvat voimaan sit kun ilmastosopimus on ratifioitu. Kiina voi ehkä mahdollisesti tulla mukaan sit kun Yhdysvallat tulee kanssa. EU tarkistaa direktiivejään sit kun... Yritykset panostavat ympäristövastuuseen sit kun... Sit voi vaan olla liian myöhäistä. Muutosta on jo havaittavissa, mutta kysymys kuuluu, onko muutosvauhti ilman sitovia elementtejä tarpeeksi nopea? Kaikki kilpistyy taas resurssipulaan; jostain se rahoitus sille ympäristötyöllekin pitäisi löytää. Jostain se innostunut työntekijäkin pitäisi kaivaa, ja hänelle palkkarahat.

Yhteiskunnan muutoksessa ympäristövastuulliseksi ja ympäristöystävälliseksi ei ole kyse 2-dimensioisesta hahmottamiskyvystä. Markkinoilla vaatimusketju tuotteen/toiminnan muuttamiseksi lähtee loppukuluttajilta (joilla joko on tai ei ole varaa valita ympäristövastuullista vaihtoehtoa). Samaan aikaa hallinto ja kansainväliset yhteisöt kehittelevät suuntia, jotka olisivat hyväksi ympäristölle (ja taloudelle). Yritykset kehittävät näiden tahojen työntämänä uusia ratkaisuja, joita yksilöt ja yhteisöt resursseistaan riippuen voivat hyödyntää. Monimutkaisesta sopasta voi vakioida yhden muuttujan: toiminta liikkuu suuntaan, jossa kokonaisvaikutus on kannattava. Muut seuraavat perässä tai kuihtuvat pois.